Sininen jalkapöytä ja karkuriponi

Julkaisin blogissa toukokuun alkupuolella postauksen, jossa kerroin tarinanomaisesti epäonnistumisia ja tapaturmia hevosten parissa harrastusvuosinani. Postausta oli toivottu pitkään, ja monet ilokseni pitivät siitä. En kuitenkaan millään saanut vain yhteen postaukseen mahdutettua kaikkea, ja moni toivoikin toista osaa. Postausta oli mukava tehdä, joten toinen osa oli ehdottomasti hyvä idea. Nyt olemme taas samanlaisen postauksen parissa, eli luvassa osittain hauskojakin kertomuksia mieleenpainuvimmista epäonnistumisista hevosten kanssa. Postaus on kuvitettu ottamillani kuvilla parin viikon takaisista harjoituskisoista!

Karfi

Aloitetaan ehkä kaikista epäonnistuneimmalla, tai ainakin kivuliaimmalla maastolla ikinä. Oli muistaakseni 2016 kesä. Olimme maastossa tuntilaisten kanssa. Kaikki oli sujunut todella hyvin, ja maastossa oli ollut kivaa. Itse menin tämän maaston issikkaruuna Toukalla, joka on tosi mukava maastomopo. Teimme perus maastoreitin, eli kuljimme ensin tallilta poispäin jonkin matkaa hiekkatietä, käännyimme metsäpolulle, ratsastimme metsässä laukkamäelle, ja lopulta olimme päässeet kotitallia vastapäätä olevan pellon kaukaiseen nurkkaan, ainakin melkein. Ennen pellon alkua oli vielä ylitettävä pieni ojan tapainen "kuoppa". Oli satanut kovasti, joten tulimme hevosten selistä alas ja talutimme ne liukkaan ja mutaisen ojan yli.

Tätä olimme joutuneet tekemään joskus ennenkin, joten kaiken piti olla suhteellisen tuttua kuitenkin. Metsässä oli valtavasti ötököitä, joista moni oli ehtinyt pistää Toukkaa. Sitä tietenkin kutitti, joten se alkoi hinkata turpaansa minuun. Yritin viedä Toukan pään pois, ja epähuomiossani Toukka astui etujalallaan minun oikean jalkapöytäni päälle. Ajattelin, että no, onneksi minulla oli turvakärjelliset kengät, eikä mitään varmaan käynyt. Sekunneissa kuitenkin tajusin, että ei taidettukaan selvitä pelkällä säikähdyksellä. Toukka oli onnistunut astumaan turvakärjen ohi, nilkan ja jalkapöydän rajamaille, jossa turvakärjen suojaa ei tietenkään ole. Jalkaan alkoi sattua ihan tajuttoman paljon, mutta onneksi olimme jo todella lähellä tallia, ja selvisin Toukan selässä sinne asti. Kävely teki "hieman" kipeää jonkin aikaa, ja jalkapöytään tuli oikein komea mustelma. Se mahdollisesti sai pienen hiusmurtumankin, mutta mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut - onneksi!

Safir

Maastoillessa on myös sattunut paljon muuta kaikenlaista. Kun olin 2015 kevättalvella vasta aloittanut ratsastuksen Iso-Tuomiston tallilla, pääsin jo pian maastoilemaankin. Kyseinen maasto oli ensimmäinen, tai ainakin yksi ensimmäisistä minulle tallilla. Menin sen issikkatamma Dynalla, joka oli siihen aikaan yksi lempihevosistani, kunnes lähti talliltamme 2016 syystalvella. Se oli melko laiska ja tarvitsi todella päättäväisen ratsastajan, mutta maastossa siitä kuoriutui välillä nimensä veroinen Dyna Dynamiitti! Maasto oli todellakin vauhdikas. Menimme hieman pidemmän reitin, jonka varrella piti myös kävellä pieni matka asfalttitiellä. Vastaamme tuli iso rekka ylinopeudella, joka vähät välitti meistä, eli tien reunassa kulkevista ratsukoista. Onneksi kaikki hevoset pysyivät rauhallisina, eikä mitään sattunut. Ärsyttää silti suunnattomasti kaikki moottorilla toimivien kulkuneuvojen ajajat, jotka eivät huomioi ratsukoita edes hieman hidastamalla vauhtiaan muutaman sekunnin ajaksi..

Toinen jännityksen täyteinen hetki sattui samalla maastolla vain muutamaa sataa metriä ennen tallia hiekkatiellä. Olimme Dynan kanssa jonon viimeisinä, ja jääneet jälkeen jonkin verran edellä menevistä. Kuin salama kirkkaalta taivaalta Dyna kuitenkin sai jalkoihinsa todellakin liikaa virtaa ja vauhtia. En tiedä säikähtikö se jotain, vai saiko se muuten vain vipinää kinttuihin huomatessaan tallin lähestyvän tai kaverien ollessa kovin kaukana. Oli miten oli, se lähti ihan täysiä laukkaan, mutta pysyin onneksi selässä. Ainakin saatiin muut ratsukot kiinni! Yritin kääntää Dynaa voltille laukassa, jossa lopulta onnistuinkin saatuani muut kiinni. Säikähdin pahan päiväisesti, mutta nykyään välikohtaus lähinnä naurattaa.

Örk

Lisää hauskoja kommelluksia on tietenkin sattunut. Parhaimpia ovat ainakin läheltä piti -tilanne Örkillä ja Tinnan karkausretki. Viime kesänä olin ystäväni kanssa kaksarilla (eli yksärillä, mutta tunnilla on yhden sijaan kaksi), jonka itse menin Örkillä. Harjoittelimme pokeenväistöjä, tölttiä ja ravia. Otimme myös joitakin laukannostoja. Kirjoitin tunnista itse asiassa postauksenkin, joten jotkut saattavat jopa muistaa tämän hauskan tilanteen blogistani. Olin nostamassa laukkaa ravin kautta C-kirjaimesta. Huomasin jo ravissa, että Örk onkin vähän reippaampi, ja yritin parhaani mukaan olla rauhallinen sekä rento, jotta Örk rauhoittuisi. Se nosti vähän liian aikaisin laukan, mutta nosto oli ihan nätti ja rauhallinen.

Örk lähti kuitenkin yllättäen kiihdyttämään vauhtiaan toisessa kulmassa. Pidäte ei mennyt läpi, ja huomasin itse, että alan valua aidan puolelle pois selästä. Mielessäni ei käynyt mitään muuta, kuin se, että jos tipun, jään hevosen ja aidan väliin, ja sitten sattuu. Kuin ihmeen kaupalla sain aidasta kiinni ja työnsin itseni kaikin voimin takaisin satulaan. Ihme ja kumma, en todellakaan tippunut, vaikka päädyinkin satulan ohi hevosen kaulalle. Örk pysähtyi itsekseen jo pian, ja sain itseni takaisin satulaan. Se jos joku, oli läheltä piti tilanne!

Toinen tilanne, joka silloin kauhistutti, ja nyt vain naurattaa, sattui 2015 syksyllä. Siihen aikaan menin pari kolme kuukautta oikeastaan jokaisen tunnin putkeen Dynalla, sillä meillä synkkasi tosi hyvin. Se asusti samassa karsinassa tallimme issikkamummon Tinnan kanssa (sillä tallin karsinat ovat mitoitettu kahdelle hevoselle). Olin laittanut sen ihan normaalisti kuntoon tuntia varten, ja lähdin pois karsinasta kohti kenttää. Huomaamattani Tinna kuitenkin livahti pois karsinasta, ja lähti hölkällä ovesta ulos tallirakennuksessa kiinni olevaan latoon. Lähdin hätäisenä Dyna mukanani juoksemaan Tinnan perään. Onneksi Tinna oli vain jäänyt syömään heinäkasalle, eikä lähtenyt sen pidemmälle. Dyna toisessa kädessä ja Tinna partakarvoista kiinni talutin mummoponin karsinaan ja lähdin uudella yrityksellä kohti kenttää, ja tällä kertaa ilman Tinnaa! Ratsastusopettajan huomatessa hän vain lähinnä nauroi, eikä missään nimessä ollut vihainen. Välillä käy näin, ja onneksi ruoka vie yleensä voiton.

Hurja mummoponi Tinna 30v!

Näitä hauskoja epäonnistumisia riittää vielä paljon lisää, joten ehkä kesän aikana toteutukseen lähtee kolmaskin osa, saa nähdä. Minulle ei ole onneksi käynyt mitään super pahaa onnettomuutta hevosten kanssa, joten lähes kaikkia tippumisia yms. epäonnistumisia voi nykyään muistella ainakin suhteellisen hyvin mielin. Viime aikoina ei mitään kyllä ole tapahtunut huonosti menneitä tunteja lukuun ottamatta, ja tippunutkin olen viimeksi vuosi sitten. Niitä sitten odotellessa! Odotellessa myös ihan muutaman päivän päästä alkavaa kesäkuuta ja kesälomaa. On ollut älyttömän lämmin toukokuu, mutta saisi välillä sataakkin, sillä kenttä ja kaikki on niin kuivaa ja pölisevää. Eiköhän ne sateet sieltä vielä tule, onhan kyseessä Suomen kesä. Oikein mukavaa tiistaita kaikille! Mitä pidit postauksesta?

-Pihla

Tärähtänyt häntäluu ja kaksinkertainen nilkka

Ratsastus on ihana ja monipuolinen urheilulaji, mutta hevosten parissa sattuu ja tapahtuu aina. Laji on yksi vaarallisimmista, ja sen parissa tapahtuu vuosittain todella vakaviakin loukkaantumisia. Itse olen onneksi murtumilta ja sairaalareissuilta melko hyvin välttynyt, mutta ilman ruhjeita en kuitenkaan ole neljästä harrastusvuodesta kahlannut läpi. Moni on Instagramin puolella toivonut minun tekevän blogiin postauksen, jossa jaan epäonnistuneimpia ja pahimpia hevosten parissa sattuneita tapaturmia niin maasta kuin selästä käsin. Nyt on viimein luvassa kyseinen postaus, jota on toivottu todella paljon!

Mosi

Aloitetaan ehkä epäonnistuneimmasta ratsastustunnista ikinä. Perjantaina 3.11.2017 saavuin tallille iloisin mielin, aivan normaalisti. Olin iloinen, että syys-lokakuun vaihteessa nyrjäyttämä nilkkani oli jo melko hyvin parantunut, ja pystyin jo juoksemaan ja liikkumaan muutenkin hyvin. Sain tietää, että menen tunnilla issikkaori Herakleksella eli Herkulla. Herkku ei ollut vielä viime vuonna mikään lempparini, mutta siitä huolimatta lähdin tunnille hyvillä fiiliksillä. Fiilikset muuttuivat aika radikaalisti, kun oli aika nousta kentällä hevosten selkään. 

Ponnistin selkään toinen jalka maassa ja toinen jalka jalustimessa. Nouseminen oli huono, enkä päässyt selkään. Laskiessani toisen jalan maahan tulinkin huonosti alas, ja nyrjäytin juuri parantuneen nilkkani! Jalka oli oikea, eli hevosen selkään vasemmalta puolelta noustessa sillä jalalla piti ponnistaa hevosen selkään. Siitähän ei sitten enää tullut yhtikäs mitään nilkan ollessa erittäin kipeä. Selkään pääsin lopulta korokkeelta. Jo tässä vaiheessa, kun olin juuri päässyt selkään olin turhautunut ja huonolla päällä. Nilkan nyrjähtäminen ei todellakaan auttanut ratsastamista, vaan tunti kävi koko ajan ikävämmäksi, kun en edes osannut keskittyä enää mihinkään. 

Tunti meni niin penkin alle kuin vain voi mennä. En saanut Herkkua liikkumaan kunnolla eteenpäin, ja tehtävät eivät sujuneet ollenkaan. Tietenkin nilkan nyrjähdys pahensi kaikkea entisestään, ja kävely sillä tunnin jälkeen oli melko vaivalloista. Välillä tunnit epäonnistuvat toden teolla, eikä ilman epäonnistumisia voi olla onnistumisia. Epäonnistumisia ja huonompiakin tunteja pitää joskus olla, mutta toivon todella, ettei mikään tunti enää ikinä sujuisi näin huonosti!

Impi

Lisää epäonnistuneita tunteja löytyy vaikka millä mitalla. Noin vuosi sitten menin issikkaruuna Killellä tunnilla, jolla en tämän tunnin jälkeen ole mennyt. Tunti oli sujunut ihan hyvin lähes loppuun asti. Olimme juuri ravaamassa normaalisti kokouraa, kun Kille teki yhtäkkisen käännöksen uran sisäpuolelle. En ollut lainkaan varautunut tähän, ja tipahdin selästä alas selälleni. Alkuun ei tuntunut miltään, mutta yhtäkkiä huomasin jalkani olevan kiinni jalustimessa. Olin myös onnistunut tuomaan ohjat mukanani, ja ne olivat kädessäni. Onneksi Kille ei siis alkanut riehumaan, vaan pysyi kiltisti paikallaan, kun siinä sen etujalkojen edessä makasin jalka kiinni jalustimessa.

Lopulta jalka lähti irti jalustimesta. En tajua, miten jalka ei lähtenyt irti, ravistelemalla, vaan ratsastuksenopettajan piti tulla vetämään jalkani irti jalustimesta. Onneksi jalalleni ei käynyt kuinkaan, mutta selkään takaisin noustessani tunsin alaselässäni inhottavaa vihlontaa. Häntäluuni ja alaselkäni oli saanut tärähdyksen tippumisessa. Jatkoimme muistaakseni töltissä, joka on onneksi Killellä melko tasainen, eikä se pompottanut inhottavasti. Siitäkin huolimatta selkääni sattui jonkin verran. Kumartuminen ja jopa käveleminen oli sen jälkeen hieman hankalaa. Onneksi ei käynyt pahemmin, mutta häntäluun paha tärähdys rajoitti liikuntakykyä parin viikon ajan aika tehokkaasti.

Örk

2016 joulukuussa menin kaksi tuntia putkeen Örkillä: vuoden viimeisen ja toisiksi viimeisen tunnin. Eihän siinä muuten mitään, Örk oli tosi kiva molemmilla tunneilla. Molemmilla tunneilla kuitenkin onnistuin tippumaan! Vuoden toisiksi viimeisellä tunnilla tipuin niin loppumetreillä kuin voi tippua. Olimme juuri tulleet kaartoon, ja lähdimme tulemaan selästä alas. Otin normaalisti jalat irti jalustimessa, heitin oikean jalkani yli ja tulin maahan.. en tosin jaloilleni, vaan päälleni! Otin ilmeisesti alastulossa liikaa vauhtia, olin liian etukenossa, ja lähdin kallistumaan pää edellä kohti maata. En onneksi satuttanut kuin poskeni, enkä tainnut saada edes mustelmaa. Kypärä pelasti tietenkin pääni. Ilman sitä olisin saattanut saada aivotärähdyksen. 

Vuoden 2016 viimeisellä tunnilla Örkillä menin ilman satulaa. Olimme kävelemässä välikäyntejä pitkin ohjin. Pidin ohjista yhdellä kädellä kiinni, ja toinen käteni lepäsi reiden päällä. Örk kuitenkin säikähti jotain. En tiedä mitä se säikähti, ehkä jotakin ääntä, mutta säikähtipä kuitenkin. Se teki kunnon loikan eteenpäin, ikään kuin nousi vähäsen pystyyn. Ilman satulaa ratsastaessani ja ohjat pitkinä yhdessä kädessä minulla ei ollut tietenkään mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä tilanteen sattuessa ihan sekunnissa. Tipuin Örkin ja aidan väliin uralle. Onneksi Örk kaarsi tippuessani kentän keskelle, enkä jäänyt sen jalkoihin. Minua ei sattunut pahemmin, ja uskalsin tippumisen jälkeen vielä laukatakin ilman satulaa. Huonoa tuuria oli matkassa kuitenkin mukana, kun satuin tippumaan kahdella tunnilla peräkkäin!

Eilen hoitopäivänä pääsimme syöttelemään hevosia ulos!

Eiköhän tässä ollut tarpeeksi epäonnistumisia tälle päivälle. Joitakin tippumisia muistelee nykyään vain naurun kera, kuinka hauskoja tippumisia onkaan sattunut omalle kohdalle. Ikävämpiäkin tunteja on kuitenkin sattunut vielä enemmän. Kaikkea en voinut millään tähän yhteen postaukseen mahduttaa, mutta mikäli teitä kiinnostaisi, pitäisikö blogiin kirjoittaa toinen osa epäonnistumisista ja tapaturmista hevosten parissa? Kommentoi alas mielipiteesi! Ulkona on jo melkeinpä kesä, tai ainakin kesäkelit. Onneksi on näin lämmintä, vaikka hevosia onkin alkaneet kiusata kaikki ötökät ja siitepölyallergikkoja kukkivat puut. Ihanaa loppukevättä kaikille! Mitkä ovat teidän pahimmat tai hauskimmat tippumiset yms. epäonnistumiset hevosten kanssa?

-Pihla